Välillä tuntuu ettei minussa ole enää tilaa uusille paikoille ja ihmisille. Kiinnyn, ihastun, rakastun ja otan omakseni. Niistä tulee osa minua, minusta tulee ne. Luopuminen on siksi vaikeinta. Raskainta. Kyyneleet tuli kysymättä, naurun ja helpotuksen lävitse. Hyvästely rakennukselle joka symbolisoi viimeistä viittä vuotta, niitä suruja ja iloja, loputtomia iltoja, kylmiä öitä ja lempeitä aamuja jolloin juoksentelu Kirkkopuiston sadettajissa oli keino saada nauru kaikumaan vielä seuraavaan viikkoonkin. Loputon määrä kirjoja ja tunteja, VRn sponsorointia, hiusten ennenaikaista harmaannuttamista ja lyijykynän tuoksua. Sydän on toisaalta kuin komposti. Muistot haalistuvat, kadottavat teränsä ja värinsä, maatuvat. Päällimmäiset ovat vielä kirkkaita ja tuoreita, muotonsa säilyttäneitä, alimmaiset tekevät tilaa. Mutta niin sydäntä kuin kompostiakin on hyvä vähän möyhiä, ilmata ja tehdä tilaa. Jotta se pysyisi terveenä.
No comments:
Post a Comment